Ystävyyden käännekohta

Yhteishaun tulokset tulivat julki puoliltaöin. Paras ja ainoa ystäväni sai opiskelupaikan häntä kiinnostavalta alalta. Olen onnellinen hänen puolestaan. Siitä huolimatta itkin ja ahdistuin suunnattomasti hänen kerrottua ilouutisensa. Pahan olon jouduin osin taltuttaa tarvittavilla lääkkeillä, mutta edelleen pitkän nukutun yön jälkeen mieleni on synkeä. En usko, että se menee ihan heti ohi.

Paha oloni ei johdu katkeruudesta sitä kohtaan, kuinka hän jatkaa elämäänsä. Ei, sillä jatkan itsekin, en opiskelun vaan äitiyden myötä. Olen suunnattoman ylpeä, että ystäväni kurottaa kohti unelmiaan ja on keksinyt itselleen niin hyvät jatkosuunnitelmat. Vaikka yliopiston ovi ei tänä vuonna hänelle aukeakaan niin siitä huolimatta, hän käyttää ajan hyödyksi ja tekee sitä, mitä oikeasti rakastaa. Se on kunnioitettavaa.

Ystävän koulupaikka sijaitsee viidensadan kilometrin päässä. Google maps osaa myös kertoa, että julkista liikennettä hyödynnettäessä matka kestää riippuen matkustusajankohdasta 11-16 tuntia. Vauvaperheelle, jolla ei ole omaa autoa käytössä kyseinen välimatka ja matkustusaika ovat kohtuuttomia. Tulemme ystäväni kanssa näkemään erittäin harvoin, lisäksi ennen muuttoa hän on menossa Islantiin, joten saa nähdä kerkeämmekö tulevana kesänä nähdä kertaakaan. Haltijatarkummi ei ole juurikaan läsnä Talitintin elämässä ensimmäisinä vuosina. Ajatukseen on vain totuttava, vaikka se tulee olemaan vaikeaa ja lähes mahdotonta.

Mulla on fiilis, että jään aivan yksin. Onhan mulla toki oma pieni perhe, mies ja kohta lapsinkin. Omat vanhemmat ja sisarukset, mutta siihen se sitten jääkin. Kaiken lisäksi muutan puolentoista viikon päästä uudelle paikkakunnalle, josta en tunne entuudestaan ketään. Oon tosi huono tutustumaan ihmisiin ja jännitän vieraita ihmiskontakteja todella paljon. Vaikka vietän elämäni ihanimpia aikoja, niin silti olen suunnattoman surullinen ja pelokas. 

Tuntuu kuin koko elämä olisi ohi. Kyseisen ystävän oon tuntenut ihan pikkuisesta lähtien ja vietettiin koko kaksitoistavuotinen koulutaival yhdessä, vieläpä samalla luokalla. Totta kai olen tiedostanut, että loputtomiin meidän yhteinen matka koulutiellä ei voi jatkua. Huolimatta samanlaisuudesta me ollaan myös tosi erilaisia. Meillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja asioita, jotka koetaan tärkeiksi. Me ei haluta samoja asioita jatko-opinnoilta ja se on ihan fine. Ystävyyden rikkaus on se, että osaa ymmärtää erilaisia näkemyksiä ja arvostaa toisen valitsemaa polkua. Kunnioitus on jatkuvaa sekä molemminpuolista.

Jokaisen on jatkettava elämää omalla parhaalla katsomallaan tavalla. Tiedän, että ystäväni tekee niin ja se on hienoa. Elämää ei voi elää muiden takia vaan itsensä. Hänen on muutettava aivan eri puolelle Suomea, jotta hän voi tehdä sitä, mistä nauttii ja iloitsee. Ravinteikas ja tärkeä ystävyyssuhde ei katkea tai kärsi välimatkan kasvaessa. Kyseinen ystävyyssuhde vain muuttaa muotoaan ja entistä tärkeämmäksi muodostuvat ne yhteiset hetket, kun pääsee olemaan yhdessä ja nauramaan. 

Oma paha olo joko lakkaa tai ainakin hellittää ajan kuluessa. Mikään koulu ei kestä ikuisesti ja tullaan varmasti aina välillä näkemään ystäväni kanssa. Ehkä mä pelkään, että hän löytää sieltä elämänkumppanin ja asettuu asumaan ihan toisaalle. En tiedä, mutta tärkeintä on se, että me molemmat saadaan tehdä niitä asioita, jotka kannattelee ja ravitsee meitä. Toisella se tarkoittaa perheenperustamista, toisella opiskelua intohimon parissa. Kummankaan unelma ei ole väärä vaan kantajansa näköinen. Toivon ystävälleni kaikkea hyvää ja haluan tukea hänen rohkeaa päätöstään. Uskokaa unelmiinne ja antakaa niille siivet!

Melissa ❤

Yksinäisyys

Kaiken aikaa ei tarvitse juosta tukkaputkella tapaamisesta tapaamiseen, mutta ihmisen sosiaalinen puoli vaatii ravinteikkaita ihmissuhteita. Minusta tuntuu, että omat ihmissuhteeni ja ihmiskontaktini ovat hyvin rajalliset. Koen oloni usein yksinäiseksi. En tapaa arjessani oikeastaan muita ihmisiä kuin miesystäväni sekä satunnaisesesti ystävää ja perhettä. Minulla ei ole velvoitteita kuten työtä tai koulua, vietän kaiken aikani joko yksin tai miehen kanssa.

Yksinäisyys tuntuu pahalta. Se kalvaa mieltä entisestään ja saa oman olon tuntumaan entistä surkeammalta. En kelpaa kellekään, olen huono ihminen -  ovat ajatuksia, jotka yksinäisyyden pyörteessä toistuvat pääkopassa. Kaipaisin kovasti ympärilleni uusia ihmisiä, mutta jännitän sosiaalisia kontakteja erittäin paljon, enkä uskalla juurikaan käydä missään. Mulla ei ole mitään harrastusta tai varsinaisia mielenkiinnon kohteita. Ehkä mun on tyydyttävä yksinäisyyteen, sillä en kykene taistelemaan vastaan.

On jännä miettiä, kuinka itsensä voi tuntea yksinäiseksi, vaikka lähipiiristä löytyykin muutamia ihania ihmisiä. Oman kokemukseni perusteella seurustelukumppani ei täytä täysin sitä tarvetta ihmissuhteita ajatellen. Ei riitä, että on ainoastaan rakastava ihminen rinnalla, sillä hän ei voi olla läsnä koko aikaa. En sitä vaadikaan. Toivoisin vain kovasti, että mulla olisi enemmän kuin yksi ystävä, joiden kanssa viettää aikaa silloin, kun joku muu ei ehdi.

Edellisten asioiden myöntäminen tuntui pahalta, sillä toisaalla on ihmisiä, jotka elävät täydessä yksinäisyydessä. En voi kuin kuvitella, kuinka vaikeaa heillä on... Omat juureni yksinäisyydestä juontavat yläaste ajoilta. Vaikeimpina aikoina elin eristyksissä muista ihmisistä yli vuoden. Kävin vain koulussa, koska oli pakko, mutta ikinä en erehtynyt menemään edes kauppaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin tuolloin syrjäytynyt, silloin sitä ei vain ymmärtänyt. Kaipasin ystäviä, mutta oman pahan olon takia en kyennyt ottamaan heihin yhteyttä. Itkin yksinäisyyttäni ja omaa saamattomuuttani. Elin sumussa.

Viime sunnuntaina pohdin jälleen enempi tätä yksinäisyys teemaa. Kävelin kilpaa auringonnousun kanssa ja olin yksin ajatuksieni kanssa. Samalla kuljin kameran kanssa, ja muutama kuvista päätyi tähänkin postaukseen. Luonto heräili uuteen päivään, mutta suurin osa ihmisistä oli mitä luultavimmin tuolloin kuuden aikoihin vielä liihottelemassa unimaailmoissaan. Olin yksin, mutta se tuntui hyvältä. Aina ei kaipaa ihmisiä lähelleen ja se on ihan okei. Ihmisiä ei kuitenkaan ole luotu selviämään yksin, ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Toisina hetkinä yksin olo on terapeuttista, toisinaan ei toivottua ja lamauttavaa. Jokainen määrittää oman yksinäisyytensä rajat itse.

Pelkään yksinjäämistä ja yksinäisyyttä. En tahdo antaa tuolle pelolle valtaa, mutta siitä huolimatta mielessäni kummittelee muutamia tapahtumia, jotka mitä luultavimmin tuovat elämääni entistä enemmän yksinäisyyttä. Paras (ja ainoa) ystäväni on hakenut opiskelemaan yli 500km päähän. Kuullessani häntä miellyttävästä opiskelupaikasta ilahduin valtavasti - mitä ihananempaa on kuin toisen ihmisen onni. Järkytyin, muserruin ja ahdistuin kuitenkin, kun tulin googlanneeksi välimatkan. Välimatka on niin pitkä, että ihan extempore kahvilareissuja tai kyläilyjä ei tule tehtyä. Saatika elokuussa syntyvän esikoisen kanssa.

Stressaan jo etukäteen sitä, kuinka tulen muumioitumaan vauvan kanssa kotiin. Miten täyttää arkipäivisin kaipuu ihmisten pariin, kun vieressä tuhisee olento, jonka suurin osa päivistä täyttyy nukkuessa ja unenomaisessa tilassa? Minulle on kuitenkin muistuteltu, että lapsen syntymän myötä voi tutustua uusiin ihmisiin mm. perhekahviloissa, mutta mikä avuksi, jos tämä saamaton äiti-ihminen ei sinne uskalla mennä. Muutoinkin helmikuisen muuttoni myötä asun asuinalueella, jolta en tunne ketään ja naapuristossakin näkyy ainoastaan niitä teini-ikäisiä ja vanhuksia. Mene sitten ja tutustu ihmisiin...

Psyykkisten sairauksien myötä ihmisiin tutustuminen on entistä hankalampaa. Epävarmuus itsestä ja omasta tekemisestä on jatkuvasti läsnä. Uudet ihmiset jännittävät ja heidän tapaaminen on todella vaikeaa. Toivon mukaan jonakin päivänä pystyn kukistamaan nämä pelkoni ja kohtaamaan vieraita ihmisiä edes hiukan rohkeammin kuin tänään. Millaisia ajatuksia yksinäisyys Sinussa herättää?

Melissa ❤