Ystävyyden käännekohta

Yhteishaun tulokset tulivat julki puoliltaöin. Paras ja ainoa ystäväni sai opiskelupaikan häntä kiinnostavalta alalta. Olen onnellinen hänen puolestaan. Siitä huolimatta itkin ja ahdistuin suunnattomasti hänen kerrottua ilouutisensa. Pahan olon jouduin osin taltuttaa tarvittavilla lääkkeillä, mutta edelleen pitkän nukutun yön jälkeen mieleni on synkeä. En usko, että se menee ihan heti ohi.

Paha oloni ei johdu katkeruudesta sitä kohtaan, kuinka hän jatkaa elämäänsä. Ei, sillä jatkan itsekin, en opiskelun vaan äitiyden myötä. Olen suunnattoman ylpeä, että ystäväni kurottaa kohti unelmiaan ja on keksinyt itselleen niin hyvät jatkosuunnitelmat. Vaikka yliopiston ovi ei tänä vuonna hänelle aukeakaan niin siitä huolimatta, hän käyttää ajan hyödyksi ja tekee sitä, mitä oikeasti rakastaa. Se on kunnioitettavaa.

Ystävän koulupaikka sijaitsee viidensadan kilometrin päässä. Google maps osaa myös kertoa, että julkista liikennettä hyödynnettäessä matka kestää riippuen matkustusajankohdasta 11-16 tuntia. Vauvaperheelle, jolla ei ole omaa autoa käytössä kyseinen välimatka ja matkustusaika ovat kohtuuttomia. Tulemme ystäväni kanssa näkemään erittäin harvoin, lisäksi ennen muuttoa hän on menossa Islantiin, joten saa nähdä kerkeämmekö tulevana kesänä nähdä kertaakaan. Haltijatarkummi ei ole juurikaan läsnä Talitintin elämässä ensimmäisinä vuosina. Ajatukseen on vain totuttava, vaikka se tulee olemaan vaikeaa ja lähes mahdotonta.

Mulla on fiilis, että jään aivan yksin. Onhan mulla toki oma pieni perhe, mies ja kohta lapsinkin. Omat vanhemmat ja sisarukset, mutta siihen se sitten jääkin. Kaiken lisäksi muutan puolentoista viikon päästä uudelle paikkakunnalle, josta en tunne entuudestaan ketään. Oon tosi huono tutustumaan ihmisiin ja jännitän vieraita ihmiskontakteja todella paljon. Vaikka vietän elämäni ihanimpia aikoja, niin silti olen suunnattoman surullinen ja pelokas. 

Tuntuu kuin koko elämä olisi ohi. Kyseisen ystävän oon tuntenut ihan pikkuisesta lähtien ja vietettiin koko kaksitoistavuotinen koulutaival yhdessä, vieläpä samalla luokalla. Totta kai olen tiedostanut, että loputtomiin meidän yhteinen matka koulutiellä ei voi jatkua. Huolimatta samanlaisuudesta me ollaan myös tosi erilaisia. Meillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja asioita, jotka koetaan tärkeiksi. Me ei haluta samoja asioita jatko-opinnoilta ja se on ihan fine. Ystävyyden rikkaus on se, että osaa ymmärtää erilaisia näkemyksiä ja arvostaa toisen valitsemaa polkua. Kunnioitus on jatkuvaa sekä molemminpuolista.

Jokaisen on jatkettava elämää omalla parhaalla katsomallaan tavalla. Tiedän, että ystäväni tekee niin ja se on hienoa. Elämää ei voi elää muiden takia vaan itsensä. Hänen on muutettava aivan eri puolelle Suomea, jotta hän voi tehdä sitä, mistä nauttii ja iloitsee. Ravinteikas ja tärkeä ystävyyssuhde ei katkea tai kärsi välimatkan kasvaessa. Kyseinen ystävyyssuhde vain muuttaa muotoaan ja entistä tärkeämmäksi muodostuvat ne yhteiset hetket, kun pääsee olemaan yhdessä ja nauramaan. 

Oma paha olo joko lakkaa tai ainakin hellittää ajan kuluessa. Mikään koulu ei kestä ikuisesti ja tullaan varmasti aina välillä näkemään ystäväni kanssa. Ehkä mä pelkään, että hän löytää sieltä elämänkumppanin ja asettuu asumaan ihan toisaalle. En tiedä, mutta tärkeintä on se, että me molemmat saadaan tehdä niitä asioita, jotka kannattelee ja ravitsee meitä. Toisella se tarkoittaa perheenperustamista, toisella opiskelua intohimon parissa. Kummankaan unelma ei ole väärä vaan kantajansa näköinen. Toivon ystävälleni kaikkea hyvää ja haluan tukea hänen rohkeaa päätöstään. Uskokaa unelmiinne ja antakaa niille siivet!

Melissa ❤