Kotona
Olimme menossa nukkumaan mieheni kanssa maanantaina 28.8. Kello oli neljä aamuyöllä eikä mua väsyttänyt lainkaan, olinhan koko raskauden kärsinyt unettomuudesta. Kysyin mieheltä, mitä reittiä taksi mahtaisi mennä Kätilöopiston sairaalaan, mutta hän ei oikein osannut vastata kysymykseen. Hän totesi vain, että "näet sitten". Tyydyin vastaukseen, mutta rupattelimme vielä pari tuntia ja kello taisi olla kuusi aamulla, kun viimeisen kerran katsoin puhelinta.
Heräsin aamulla kymmenen aikoihin erikoiseen tunteeseen, mutta en ollut aivan varma, mistä se johtui. Mahdollisia menkkakipuja kenties? Pohdin mielessäni sitä, kuinka kahden päivän päästä pitäisi soittaa sairaalaan yliaikaiskontrollia varten. Olin jo valmistautunut siihen, että synnytys ei lähtisi spontaanisti käyntiin vaan käynnistettäisiin. Toivoin hartaasti, että vauva syntyisi perjantaina 1.9, sillä silloin hän olisi vanhempien tapaan viettänyt kuukauden ensimmäisenä päivänä synttäreitä. Se olisi ollut hauska yhteensattuma, mutta lopulta noin ei käynyt.
Yliaikaiskontrollia pohdittuani päätin käydä vessassa, sillä virtsarakko on melkoisella koetuksella etenkin raskauden loppusuoralla. Vessassa huomasin, että pyyhkiessä paperiin jää veristä limaa ja huolestuneena pohdin sitä, kuinka olin lukenut sen ennakoivan synnytystä. Päätin asettaa siteen housuihin, jotta voisin paremmin seurailla tilanteen kehittymistä. Jatkoin vessasta matkaani takaisin vuoteeseen, jossa kerroin havainnoistani miehelle. Kärsimättömänä olimme odottaneet vauvan syntymää, mutta viimein kun alkoi tapahtumaan, toivoimme että se ei tapahtuisikaan vielä. Tuntui, kuin se yhdeksän kuukauden odotus ei olisi valmistanutkaan meitä tuohon hetkeen. Nuo tunteet ovat jälkeenpäin kuitenkin osoittautuneet vääriksi.
Ensimmäiset supistukset tunsin noin puoli yhdentoista aikaan. En heti ollut varma, oliko kyseessä supistukset, vaikka mulle oltiin aina sanottu, että niistä ei voi erehtyä. Noh, mä tajusin vasta neljännen kohdalla, että ne on ihan varmasti niitä! Päätin lepäillä sängyssä keräämässä energiaa mahdollista synnytystä varten. Enhän ollut nukkunut kovinkaan montaa tuntia.
Sängyssä loikoillessa oloni oli melko väsynyt. En kuitenkaan saanut torkahdettua supistuksien lomassa ja puolen päivän aikoihin päätettiin vauhdittaa synnytyksen etenemistä yhden ässän tekniikalla miehen kanssa ;). Aloin merkitsemään supistuksia puhelimen muistioon 13:38 ja tuolloin supistukset tulivat vielä epäsäännöllisesti 20-30 minuutin välein. Neljän aikaan supistukset alkoivat tulemaan säännöllisesti n. 10 minuutin välein ja oloni alkoi olla jo melko ikävä. Jatkoin sängyssä makoilua, mutta aina välillä kävin vessassa. Energiani kului supistuksien miettimiseen.
Supistelejen välissä kirjoittelin neutraaleja viestejä ystävilleni. Eräälle heistä tuumasin, että lähtisipä synnytys jo käynnistymään. En halunnut paljastaa asian todellista laitaa, sillä haluttiin miehen kanssa olla rauhassa jatkuvilta tilannepäivityksiltä ja kyselyiltä. Etenkin omat vanhempani olisivat varmasti tupanneet sairaalaan jo samana päivänä, jos olisivat saaneet tietää tilanteesta...
Viiden aikoihin oloni alkoi olemaan melko tukala. Supistukset tulivat viiden minuutin välein ja tuntuivat hirveän kipeiltä. Seistessä jalkani tärisivät, joten jatkoin oleskelua sängyllä. Pyrin hengittämään syvään ja rauhallisesti aina supistaessa, aivan niin kuin olin suunnitellutkin. Aloimme pikkuhiljaa pohtia miehen kanssa soittoa synnärille ja pakkasimme viimeiset tavarat, jotta lähdön koittaessa ei tarvitse ihmetellä sen kummempia. Päätettiin, että laitetaan nopeasti vielä ruokaa, sillä en ollut koko päivänä syönyt vielä mitään. Energiaa tarvittaisiin kuitenkin vielä synnytyssalissa.
Kello kuuden aikoihin söimme pikkuprinssejä sekä spaghettia. Ruokahalua ei juurikaan ollut ja istuminen tuotti vaikeuksia. Supistukset tulivat tuossa vaiheessa jo parin minuutin välein. Syötyämme soitettiin Kättärille ja he antoivat luvan saapua sairaalaan. Olin kerennyt jo panikoida, että meitä kielletään saapumasta tuossa vaiheessa. Ennen lähtöä mies kävi vielä pikaisesti suihkussa ja jälkeen päin olen häneltä tivannut, että miksi hän meni tuolloin suihkuun, vaikka olisi koko päivä ollut aikaa... Joka tapauksessa, soitin taksin sillä aikaa tulemaan oikeaan osoitteeseen, jotta ei sitä kamalasti joutuisi odotella. Miehen tultua suihkusta vaihdoin itsellenikin toiset vaatteet, pujotin crocksit jalkaan ja lähdin vaappumaan kohti hissiä.
Ulos päästyämme jouduttiin odottamaan taksia arviolta viisi minuuttia. Tuo aika tuntui ainakin kolminkertaiselta kuin mitä se todellisuudeessa oli supistuksista kärsiessä. Nojailin käsillä mattotelineeseen ja koitin heijata lantiota sivuille, mutta tuossa vaiheessa en siitä enää kauheasti apua kokenut. Kivut olivat niin kovia, että toivoin pääseväni sairaalaan mahdollisimman ripeästi, jotta kerkeäisin saamaan vielä epiduraalipuudutuksen.
Taksin tultua meillä kesti sairaalaan maksimissaan viisitoista minuuttia. Olo oli tukala taksin vaalealla nahkapenkillä ja soimasin itseäni siitä, etten ottanut jätesäkkiä istuimen suojaksi, mikäli lapsivedet sattuisivat menemään. Ilmastoinnin tuivertaessa viileää ilmaa kasvoilleni pusersin saman aikaisesti hampaita yhteen, jotta en parahtaisi supistuksen tullessa. Tuijotin ikkunasta ulos ja tutkailin hiljaista maanantai-illan liikennettä.
Sairaalassa
Taksin kaarrettua sairaalan pääsisäänkäynnin eteen maksoin vielä kyydin ja suuntasin aulan vessaan. Pissalla ollessani teki mieli painaa hälytyskelloja, sillä tuntui siltä kun en selviäisi. Lopulta kampesin itseni kuitenkin takaisin aulaan, josta matka hisseille kesti ikuisuuden. Supistuksien väli oli puolitoista minuuttia ja kivun iskiessä jämähdin aina paikoilleni hengittelemään. Hississä napsittiin viimeiset kuvat meidän kahden henkilön kompanjasta ja suunnattiin ilmoittautumaan. Mentiin aluksi vahingossa väärälle ovelle, mutta onneksi henkilökunta ohjeisti meidät oikeaan paikkaan. Lopulta meidät sisäänkirjattiin 19:02.
Sisäänkirjauksen yhteydessä neuvolakorttini napattiin kansliaan ja kätilö saapui esittelemään itsensä. Hän päästi minut tutkimushuoneeseen, jossa minun piti riisua alavartaloni paljaaksi. Kätilö suoritti sisätutkimuksen ja totesi paikkojen olevan auki n. 8cm. Synnytys oli päässyt etenemään hyvällä vauhdilla, joten minua kehotettiin pukemaan sairaalavaatteet ja siirtymään kohti synnytyssalia.
Synnytyssalissa asetuin makaamaan sänkyyn selälleen ja tuossa vaiheessa joukkoon liittyi myös kätilöopiskelija. Minulle annettiin ilokaasumaski ja sen käyttöä opastettiin. Supistusten väli oli todella tiheä ja välillä ajauduin jonkin asteiseen paniikkiin supistuksen tullessa enkä muistanut hengittää. Ilokaasu sai mussa aikaan myös selvää pöhnäisyyttä ja kummallisen olon.
Ilokaasun saatuani kätilöt alkoivat tehdä tarvittavia valmisteluita, jotta anestesialääkäri voisi tulla pistämään epiduraalipuudutuksen selkääni. Juuri ennen epiduraalin laittoa lapsivedet menivät, vaikka aiemmin kalvot eivät olleet tuntuneet. Lapsivesi näytti normaalilta ja anestesialääkäri saapui pistämään epiduraalipuutuksen. Ennen synnytystä olin jännittänyt pistosta, mutta voimakkaiden supistuksien ansiosta en tuntenut mitään. Epiduraali saatiin pistettyä 20:36.
Pian epiduraalin laiton jälkeen sikiön sydänäänet alkavat laskea toistamiseen, mutta aiemmin ne olivat normalisoituneet nopeasti. Nyt näin ei kuitenkaan ollut vaan tilannetta oli arvioimassa niin anestesialääkäri, kaksi kätilöä, gynekologi sekä synnytyslääkäri. Jouduin vaihtelemaan asentoani moneen otteeseen, koska haluttiin nähdä auttaako jokin muu asento sykkeiden tasaantumiseen. Lopulta sydänäänikäyrä osoitti normalisoitumisen merkkejä ollessani nelinkontin. Henkilökunta poistui hiljalleen muiden potilaiden luo ja jäimme miehen kanssa kahden kesken.
Epiduraalipuudutus helpotti supistuksista aiheutunutta kipua, mutta samanaikaisest supistuksien väli rauhoittui hetkeksi. Olo tuntui jokseenkin siedettävältä, mutta aloin tuntea vauvan päätä yhä alempana. Juttelimme miehen kanssa ja hän kertoi, kuinka hän tunsi oman olonsa turhaksi synnytyssalissa. Lopulta hän pääsi myös istumaan lähemmäksi minua ja supistuksien välin tihentyessä puristan häntä kädestä.
Kellon lähestyessä kymmentä paineentunne lisääntyi takapuolella. Kohdunsuu ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi auki, joten en saanut lupaa synnyttää. Aika tuntui kuluvan nopeasti ja supistukset tulivat minuutin välein. Tuntui kuin en enää pystyisi estämään itseäni ponnistamasta supistusten tullen. Kätilöopiskelija tutki uudelleen kohdunkaulan tilannetta ja totesi vauvan olevan tarpeeksi alhaalla syntyäkseen.
Kätilöt suorittivat tarvittavat valmistelut ennen kuin ohjasivat minut ponnistamaan. Minut autetiin puoli-istuvaan asentoon siten, että kätilöt tukivat jalkojani. Aloitin ponnistamisen 23:05. Minusta tuntui, kun en saisi riittävää voimaa ponnistuksiin ja yrittäisin saada vauvaa ulos turhankin rauhallisesti. Sikiön sykkeet alkoivat jälleen laskea, mutta sykevaihtelu pysyi vielä normaalin rajoissa. Kätilöt antoivat kuitenkin ymmärtää, että vauva olisi saatava ripeästi ulos, jotta sykkeet eivät pääsisi laskemaan enempää. Keräsin voimani ja ponnistin yhä uudelleen ja uudelleen.
Synnytyksen jälkeen
Vauva syntyi 23:16, yhdentoista minuutin ponnistamisen jälkeen. Vauva kuivattiin ja annetiin minulle ihokontaktiin ja napanuoran annetiin sykkiä rauhassa viimesetkin sykähdykset. Liikutuneena ja hämmentyneenä syleilin pientä poikaamme. Olo oli epätodellinen ja yhdessä miehen kanssa katselimme tuota pientä tuhisijaa.
Mies leikkasi napanuoran poikki ja minulta ommeltiin toisen asteen repeämät jälkeisten synnyttyä. Tikkejä tuli arviolta kymmenen. Tämän jälkeen minut komennetiin pesulle ja mies sai olla mukana kylvettämässä ja mittaamassa poikaa. Raskausviikolla 41+1 syntyny lapsemme oli 47cm pitkä ja painoa löytyi 3080g. Apgar pisteitä hän sai 9/10 ihon väristä johtuen, mutta myöhemmin värikin oli aivan normaali.
Kätilöt jättivät meidät synnytyssaliin tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja toivat meille purtavaa. Kello oli lähemmäs kolme yöllä, kun mieheni poistui sairaalasta kotiin. Minut saatettiin vauva kanssa synnyttäneiden osastolle, jossa pääsimme kahden hengen huoneeseen.
Alkuun vauvan söi melko laiskasti ja valvotti minua. Päivät kuluivat sairaalassa hitaasti, sillä olin kahden hengen huoneessa koko aika yksin. Mieskin pääsi aina vasta illalla paikalle, joten oloni oli melko yksinäinen. Torstaihin mennessä olin saanut nukuttua kaiken kaikkiaan vain kolme ja puolituntia, joten vauva otettiinn hetkeksi kansliaan, jotta voisin nukkua unilääkkeen voimin edes hiukan pidempään.
Sairaalasta kotiuduimme perjantaina, joten vietin sairaalassa neljä yötä. Kotiin lähtiessä ihmettelimme, miten voimme pärjätä noin pienen vauvan kanssa. Kotona kaikki alkoi kuitenkin sujumaan hyvin ja sekä minä että vauva saatiin nukuttua paljon paremmin. Lisää kuulumisia saat tietää seuraavassa postauksessa ;).
Melissa ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti